Hausdiener Yori 29.3.2002 - 16.10.2010
Ikävä on kamala, mutta nyt Yorin poismenosta on helpompi puhua. Kamalalta tuntuu vieläkin, mutta sitä osaa ja ajatella, että nyt Yori on päässyt mukavaan paikkaan, jossa sillä on hyvä olla eikä jalkakaan enää vaivaa. Yori eli kuitenkin kunnioitettavat kahdeksan vuotta, jotka toivottavasti olivat sille mieluisia. Minä ainakin nautin kaikista noista vuosista, vaikka välillä otettiinkin toisiamme hermoon.
Meille saapuessaan Rovaniemeltä Yori oli kuin halinalle; iso ja todella pörröinen. Pienet, hieman lurpakat korvat näkyivät juuri ja juuri kaiken sen karvan alta ja kiiltävät nappisilmät tiirailivat mielenkiinnolla kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Tuolloin jaksoin Yorin vielä syliinkin nostaa, mutta pian en sitä edes enää harkinnut. Kasvoi sen verran nopeaa tuo meijän nallekarhu.
Yori sai elämänsä aikana kasvaa kahden kaverin kanssa. Kille näytti pennulle heti, että hän se kuningas tässä talossa on, vaikka paljon pienempi onkin. Killen kanssa tulikin sitten leikittyä ihan viimeiseen päivään asti. Jane oli kaverina vain vähän aikaa, mutta sai opettua pikku pojalle kaikkia "hyödyllisiä" tapoja, kuten postilaatikoiden haukkuminen ja haukkuminen silloin, kun joku tulee kylään tai vain oma porukka tulee kotiin.
Yori oli aina kamalan tärkeä omista häntäkarvoistaan. Auta armias jos joku astui metrinkään päähän yhdestäkään häntäkarvasta, niin huuto oli mitä mahtavin. Häntä muutenkin tuntui olevan se arka paikka. Hännän harjaus oli todella tarkkaa ja aikaa vievää puuhaa. Killekin huomasi jossain välissä Yorin hännän arkuuden ja käytti sitä tietenkin hyväkseen kiusatakseen koirariepua. Muutaman kerran Kille hiippaili "muinamiehinä" Yorin hännän viereen ja yhtäkkiä sitten iski hampaansa toiseen kiinni. Arvata saattaa, että siitä seurasi useampikin paikaltaan siirtynyt ruttaantunut matto.
Yksi asia, jota Yori rakasti paljon, oli lumi. Voi sitä riemua, kun ensimmäiset kinokset ilmestyivät. Sen jälkeen musta naamainen koira olikin valkonaamainen, sillä kuono oli aina pakko työntää syvälle lumihankeet. Lumipallojen kiinni ottaminen oli suurta hupia, samoin kuoppien kaivaminen. Ja kun kevät koitti ja lumet alkoivat sulaa, oli Yorin pakko saada aina maata siinä viimeissä kinoksessa, oli se kuinka pieni tahansa, joka meidän pihasta löytyi ja hinkata siihen naamaansa.
Tärkein muisto, joka kuitenkin Yorista jää ikuisesti mieleeni, on se viimenen perjantai iltapäivä, jonka vietimme yhdessä kävellen rannassa. Yori tykkäsi tosi paljon olla rannassa, sillä siellä oli kaikenlaisia kivoja hajuja ja oksia, joilla pystyi leikkimään. Uiminen myös oli suuri intohimo, samoin kuin kivien sukeltaminen joen pohjasta.
Pikainen poismenosi oli järkyttävä ja varsin ikävä, mutta jäät kuitenkin ainiaaksi kaikkien muistoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti